1. Kumituksia
Moni Vedic Art piirtäjä käyttää työssään ainoastaan mustekynää ja näin viiva – paikka paikoin ihan mahdoton suttu - jää näkymään osaksi valmista kuvaa.
Kokeilin tätä tapaa itsekin ja huomasin pitäväni siitä. Ensin alkoi nousta esiin erilaisia asentoja - aika kummallisiakin, itselle jopa vieraan oloisia. Jotkut mielenkiintoisia ja leppoisia, toiset vähän liian repiviä ja voimakkaita. Nämä asennot saivat alkunsa kasveja ja maisemia ilmentävistä kuvakorteista, joita olin useaan otteeseen ihaillut. Ihmettelin mielessäni, että on se vaan hämmästyttävää, mitä luonto opettaa meitä näkemään ja tekemään. Näyttää jotain sellaista, minkä olemassaolosta ei ole ollut ollenkaan tietoinen. Miten luonto voikaan toimia niin täydellisenä opastajana taiteen maailmaan. Ja elämään.
Jatkoin prosessia. Jätin kortit ja annoin värähtelevän viivan viedä mukanaan vailla mitään kiinnekohtaa. Annoin värähtelyn pulputa sisältä, omasta hiljaisuudesta käsin. Kehosta käsin.
Ja yhtäkkiä, sieltä kaiken sotkun keskeltä, alkoi nousta esiin muoto. Vähän tutkivasti ja tunnustellen. Soittaen vienoa ja sievää sävelmää - ei mitään sellaista, mitä pitäisi varoa tai sen näkyväksi tuloa pohtia.
Tässä vaiheessa mietin, että voiko tätä kuvaa nyt kuitenkin jatkaa lyijykynällä. Tällöin voisi kumittaa pois ensinnäkin sotkut ja söheröt, mutta ehkä tärkeimpänä kaikki virheet ja rumuudet. Jäljelle jäisi vain kaunis ja valmis. Pohdin asiaa hiljaa mielessäni ja hyppäsin seuraavan laiseen ajatusvirtaan.
Vedic Artissa ei kaiketi tarvitse lähteä suhtautumaan töihin niin, että jokin ongelma pitäisi ratkaista. Ei tarvitse jäädä ongelmien tasolle ollenkaan. Vedic Artissahan voidaan nimenomaan transformoida eli muuttaa jo olemassa olevaa tekemällä lisää. Jos työssä on kohta, joka ei miellytä, niin lisätään vain viivaa, väriä, materiaa jne - jatketaan ja annetaan luovan voiman johdattaa transformaatio kohti syvempää hiljaisuutta. Luotetaan lujasti prosessiin.
Sama se on elämässäkin. Eihän elämässäkään mitään voi kumittaa. Tehdään päätöksiä, toimitaan ja sitten katsotaan lopputulosta. Jos se ei miellytä, niin vaihdetaan suuntaa, tai tekemisen tapaa ja jatketaan elämistä - tehdään lisää. Luotetaan prosessiin myös elämässä, eli eletään!
Kumittaminenhan elämässä tarkoittaisi sitä, ettei uskalla tehdä mitään virheiden pelossa. Elämä alkaisi olla ongelmanratkaisua. Elämää ongelmien tasolla. Ja mitä elämää se sellainen on.
Se on elämää, jossa varmistellaan. Ollaan huolissaan kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Hävetään, eikä siksi edes yritetä. Pelätään, että tehdään virheitä. Niitä sellaisia, joita ei pysty korjaamaan. Ja pelätään, että jollekin rakkaalle ja merkitykselliselle tapahtuu jotain. Ja ollaan huolissaan työpaikan pysymisestä tai sen löytymisestä tai palkan suuruudesta tai palkasta ylipäätään. Ollaan henkihieverissä kaiken arjen ja tekemisen keskellä. Saadaan juuri ja juuri kiinni vihdoin koittavan loman reunasta ja kammetaan viimeisillä voimilla aurinkotuoliin. Eikä edes enää osata nauttia, vaan saadaan aikaiseksi iso perheriita silkasta uupumuksesta. Siinä uima-altaalla kiristellessä.
Eli millaista elämää... no melko tavallista elämää - Sitä elämää, jota aika moni meistä puurtaa...
Mitäpä jos tämän kumittamisen kanssa nyt sitten himmailisi tai jopa heittäisi kumin kokonaan yli laidan ja jatkaisi elämänlaivalla purjehtimista vailla ajatustakaan ongelmanratkaisuista tai ongelmista yleensäkään. Antaisi pelkojen ja häpeän vain olla. Tunteina. Ottaisi vaan elämän, kuten se tulee, aalto toisensa perästä. Ottaisi vastaan sellaisena ja seilaisi eteenpäin. Jatkaisi tekemistä, vaikka tekisi mieli häivyttää ja pistää pois näkyvistä.
Mitä jos vaan antaisikin olla. Sen kaiken ruman ja repsottavan, liian ison tai pienen, vähän vinksallaan olevan ja lerpsahtaneen. Jospa vain olisi siinä äärellä. Vetäisi pari kertaa syvään henkeä ja sitten puhaltaisi pitkään, pitkään, ihan varpaista saakka. Ja mitä jos sitten vain jatkaisi tämän kaiken kanssa ja katsoisi, että mitä tulee. Antaisi prosessin viedä. Luottaisi väkevästi prosessiin.
Ja vaikka tällaista siitä voi sitten tulla.