Rajattomuus, rajat ja rajallisuus tulivat esiin musiikkijaksolla. Musiikki ja ääni eivät kaihda oikeastaan mitään sellaisia esteitä, mihin moni muu taiteenlaji pysähtyy. Draama kutistuu tyhjän katsomon edessä. Se vaatii yleisön päästäkseen täyttymykseensä. Yleisöltä vaaditaan myös tietyllä tavalla aktiivisuutta. Monologia ei kaiketi ole hedelmällistä tehdä kielellä, jota kukaan ei ymmärrä. Voidaan myös ajatella, että draaman kaari on jäänyt latteaksi, jos koko yleisö nukahtaa. Draama vaatii vuorovaikutteisen tilan toteutuakseen sille ominaisella tavalla.
Kuvataidekin vaatii katsojan tai ainakin pintamateriaalin tunnustelijan. Ja sen hiljainen kieli kutsuu katsojan samaan tilaan, lähelle. Taideteosta lienee hankala tarkastella toisesta huoneesta tai viereisestä rakennuksesta käsin. Vaikkakin virtuaaligalleriat pyrkivät nykyään ainakin jollain tasolla kaatamaan näitä raja-aitoja.
Musiikki ja ääni sen sijaan eivät kunnioita rajoja lainkaan. Kun teini-ikäisen musiikki raikuu talossa, siitä saa nauttia koko perhe sekä naapurit, halusivatpa he tai eivät. Korvia on hankala saada kiinni kuten silmiä ja kuuloaisti näyttäisi olevan jollain tasolla aktiivinen, vaikka muu keho nukkuisi.
Oivalsinkin, että musiikki ja ääni ovat aivan erityisellä tavalla yhteistyössä ilmaelementin kanssa. Ilma toimii valtamerenä, joka kuljettaa ääniaaltoja materiaalisia rajoja pilkaten kuin pahimmanlaatuinen tsunami. Musiikkia ja ääntä voidaan käyttää terapeuttisiin tarkoituksiin, vaikka kohteena oleva henkilö ei näyttäisi sitä kuuntelevan tai jopa nukkuisi. Vaikka kyseessä olisi vaikeasti kehitys- tai aistivammainen henkilö, voi musiikki ja ääni siltikin kantautua johonkin syvälle yksilön tajuntaan ja aiheuttaa selkeitä reaktioita. Musiikki ja ääni kantautuvat värähtelevänä tuntemuksena myös kuuron ihmisen tajuntaan. Kuuro ihminen voi käsittääkseni tuntea rytmin ja äänen vaikkapa paljaiden jalkojensa kautta lattiasta tai koskettamalla jotakin musiikin tahdissa värähtelevää pintaa. Ääniaallot eivät siis tarvitse yleisökseen korvaa, vaan niille kelpaa mikä tahansa osa ihmisen kehosta.
Teimme musiikkijaksollamme mielenkiintoisen pariharjoituksen, jossa seisoimme vastakkain ja seurasimme toistemme käsien liikkeitä. Tuntui kuin käsiemme välissä olisi ollut magneetti tai joku käsiä yhdistävä kenttä, joka ei ollut tyhjä ensinkään, vaan varustettu jonkin tasoisella älykkyydellä. Kädet näyttivät olevan yhteydessä toisiinsa ja päättävän liikkeestä ilman mielen väliintuloa. Siltä ainakin tuntui. Liike soljui omaa tahtiaan ja loppui kuin yhteisestä päätöksestä. Päätöstä ei näyttänyt tekevän järkevä mieli vaan jokin kollektiivinen äly. Rajapinnan laatu, sen olemassaolo ja muuntuvuus jäi kovasti askarruttamaan minua harjoituksen jälkeen. Käsiemme välillä oli jotakin, mikä ei tuntunut rajoittuvan ihoon. Käsien väliin muodostui jonkinlainen kenttä, missä todellistuimme kumpikin. Siinä kentässä olin minä ja minua vastapäätä seisova. Tällainen yhteys toisen ihmisen kanssa avaa mahdollisuuden koskettaa jotain herkkää ja henkilökohtaista. Tällainen yhteys voi parhaimmillaan olla syvästi parantavaa, taidetta sen syvimmässä muodossa.
Harjoituksen jälkeen asetuimme istumaan omille paikoillemme vierekkäisille tyynyille. Jäin pohtimaan seuraavaa: Hävisikö kenttä väliltämme, vai jatkoiko se olemassaoloaan? Laajeniko kenttä koko luokkaan ja sekoittui toisten kenttään vai supistuimmeko me jokainen omien nahkojemme sisälle ja äsken niin selkeä yhteys toiseen vain yksinkertaisesti katkesi. Kuka tietää…
Sen kuitenkin tiedän, että tällä kaikella pohdinnalla on tekemistä äänen ja sen rajoja rikkovan ominaisuuden kanssa.